Mitä sanatarkka lainaus oikeastaan tarkoittaa
Kun käsikirjoituksessa on lainausmerkit, lukija ja katsoja olettavat, että sanat ovat täsmälleen sellaisia kuin ne alkuperäisessä lähteessä ovat. Tämä on tarkistustyön vanhimpia sääntöjä, ja siksi se kannattaa sanoa selvästi ääneen. Sanatarkka lainaus ei ole suurin piirtein sama asia, ei muistinvarainen tiivistys eikä siistitty versio puheesta.
Käytännössä sääntö tarkoittaa, että jokainen sana, välimerkki ja painotus tarkistetaan lähteestä, ei toisesta artikkelista, joka lainaa samaa lausetta. Jos lähteenä on haastattelun nauhoite, kuuntelet kohdan uudelleen. Jos lähteenä on painettu teksti, avaat sivun ja vertaat sitä merkki merkiltä.
Minä opetan tämän kurssilla ensimmäisenä, koska se on helpoin kohta tehdä väärin huomaamatta. Moni virhe syntyy siitä, että lause on kiertänyt kolme käsiä ennen kuin se päätyy omaan käsikirjoitukseen, ja jokainen väliporras on voinut muuttaa siitä yhden sanan.
Parafraasi on eri asia, eikä sitä merkitä lainausmerkein
Parafraasi tarkoittaa sitä, että kerrot toisen sanoman omin sanoin. Silloin lainausmerkkejä ei käytetä, mutta lähde mainitaan silti. Ero on olennainen: lainaus lupaa sanamuodon, parafraasi lupaa sisällön. Jos parafraasi muuttaa merkitystä, se on yhtä virheellinen kuin väärin lainattu lause.
Rajatapaus on tilanne, jossa lauseesta on poistettu sana tai kaksi ja loppu on jätetty lainausmerkkeihin. Tällöin poisto merkitään selvästi, esimerkiksi kolmella pisteellä, ja sinun on varmistettava, ettei poisto käännä lauseen merkitystä. Jos lause kuuluu alkuperäisessä näin: ei yleensä, mutta tässä tapauksessa kyllä, sanan yleensä poisto vääristäisi sen.
Hyvä muistisääntö on kysyä itseltä, mitä lainausmerkit käsikirjoituksessa lupaavat ja pystynkö osoittamaan sen lähteestä. Jos vastaus on epävarma, joko palaat alkuperäiseen tai vaihdat lainauksen parafraasiksi ja kirjoitat sen niin, että se pysyy uskollisena sille, mitä lähde sanoi.
- Lainaus: sanatarkka, lainausmerkeissä, tarkistettu alkuperäisestä
- Parafraasi: omin sanoin, ilman lainausmerkkejä, lähde mainittu
- Poisto lainauksesta: merkitään näkyvästi eikä saa muuttaa merkitystä
Miksi toisen käden lainaus on riski
Yleinen sudenkuoppa on lainata lausetta sellaisena kuin se esiintyy jossakin toisessa tekstissä. Moni lause on lyhentynyt, siistiytynyt tai saanut uuden sanajärjestyksen matkallaan. Kun otat sen mukaan käsikirjoitukseen, perit kaikki aiemmat virheet ja lisäät omasi.
Tarkistuksessa kuljet siksi lähteen juurelle niin pitkälle kuin se on mahdollista. Alkuperäinen voi olla puhe, asiakirja, haastattelu tai julkaisu. Jos alkuperäiseen ei pääse, se kirjataan lähdelokiin avoimena kysymyksenä, ja käsikirjoituksessa lause esitetään toisen käden tietona, esimerkiksi tapaan: kirjoittaja X siteeraa tätä näin.
Tämä erottelu on kurssin keskeisiä ajatuksia: vahvistettu tieto, esitetty väite ja avoin kysymys eivät ole sama asia. Toisen käden lainaus on tyypillisesti esitetty väite, kunnes olet nähnyt alkuperäisen omin silmin tai kuullut sen omin korvin.
Näin tarkistat yhden lainauksen käytännössä
Aloita kirjaamalla lainaus sellaisenaan lähdelokiin ja merkitse viereen, mistä sen löysit. Avaa sitten alkuperäinen lähde ja etsi kohta. Vertaa lausetta sana sanalta, myös pieniä sanoja ja taivutusmuotoja. Kirjaa lokiin, onko lause täsmälleen sama vai poikkeaako se, ja jos poikkeaa, miten.
Seuraavaksi katso lauseen ympärille: mitä sanottiin ennen ja jälkeen. Asiayhteys voi muuttaa merkityksen, vaikka sanat olisivat oikein. Tämä on oma tarkistusvaiheensa, mutta lainauksen kohdalla se kuuluu mukaan, koska irrotettu lause voi sanoa jotain muuta kuin puhuja tarkoitti.
Lopuksi merkitse tila: vahvistettu alkuperäisestä, vahvistettu vain toisesta lähteestä tai avoin. Tämä merkintä kulkee käsikirjoituksen mukana, jotta myöhemmin kuka tahansa toimituksessa näkee, mihin lainaus perustuu, eikä jokaista kohtaa tarvitse tarkistaa uudelleen.
- Kirjaa lainaus ja löytöpaikka lokiin
- Vertaa sana sanalta alkuperäiseen
- Lue lauseen ympäristö ennen ja jälkeen
- Merkitse tarkistuksen tila selvästi
Yleisiä pieniä virheitä, jotka kannattaa osata katsoa
Kaikkein tavallisimmat virheet ovat pieniä: sana vaihtunut synonyymiin, sanajärjestys muuttunut, epäröintisana poistunut tai puhekielinen muoto siistitty kirjakieleksi. Yksittäin ne näyttävät merkityksettömiltä, mutta lainausmerkkien sisällä ne ovat silti virheitä.
Toinen ryhmä liittyy käännöksiin. Jos lähde on vieraskielinen, kyse on käännetystä lainauksesta, ja se pitää merkitä sellaiseksi. Käännöstä ei esitetä alkuperäisenä sanamuotona. Jos käännät itse, kirjaa se lokiin, jotta tiedetään, kuka käänsi ja mistä kielestä.
Kolmas ryhmä on lyhentäminen. Lainauksesta voi jättää osan pois, mutta poisto merkitään, eikä jäljelle jäävä osa saa sanoa muuta kuin kokonaisuus. Kun epäilet, palaa pitkään versioon ja kysy, tunnistaisiko puhuja tämän omakseen. Jos et ole varma, kirjoita parafraasi ja pidä lainausmerkit pois.
Mitä tämä muuttaa käsikirjoituksen kirjoittamisessa
Kun lainauksen ja parafraasin ero on selvä, kirjoittaminen yksinkertaistuu. Päätät jo kirjoitusvaiheessa, tarvitseeko kohta sanatarkkaa muotoa vai riittääkö sisältö. Usein parafraasi on parempi valinta, koska se pysyy rytmiltään omana puheenasi eikä riipu yhdestä lauseesta, jonka alkuperä on hataralla pohjalla.
Sanatarkka lainaus kannattaa varata kohtiin, joissa muoto itsessään on asia: väite, jonka joku on esittänyt, tai muotoilu, jonka merkitys on sanavalinnoissa. Näihin kohtiin käytät tarkistusaikaa eniten, ja ne kirjataan lokiin huolellisimmin.
Näin tarkistustyö ei jää käsikirjoituksen viimeiseksi, hätäiseksi vaiheeksi vaan kulkee mukana alusta asti. Se säästää aikaa myöhemmin, koska korjattavaa on vähemmän ja jokaisen lainauksen tausta löytyy lokista silloinkin, kun julkaisusta on kulunut kuukausia.
Lainausmerkit ovat lupaus sanamuodosta, parafraasi lupaus sisällöstä. Pidä ne erillään, tarkista lainaukset alkuperäisestä lähteestä ja kirjaa jokaisen kohdalle, mihin se perustuu. Silloin käsikirjoituksesta tulee sellainen, jonka voi myöhemminkin avata ja nähdä, mikä on vahvistettua, mikä esitettyä ja mikä vielä auki.
